EVAKKO-VÄINÖ

Väinön olin tuntenut jo kauan - poikavuosísta lähtien.  Evakon ja kalastajan, joka Laatokan sijasta nyt hankki elantonsa Pohjanlahden hyisistä vesistä.

Poikavuosieni aikaan Väinö oli jollakin tapaa etäinen, mutta kaiketi ei kummakaan, kun kaikenlaista pikku pahantekoa ja kiusaa oltiin ehtimiseen täynnä.

Sittemmin, pojankoltiaisen aikuistuttua ja Herramme "löydöksen" jälkeen, saivat asiat uutta järjestystä.  Silloin kohtasivat kaksi uskovaa, vanha ja nuori.  Vanha alkoi kertoa:

-  Kuulehan Sie, ko mie vähä käyn muistelemmaa.  Myö oltii toise kerra lähös evakkoo.  Oltii se jo kerran käyty kokemassa välirauhan aikana, mutt takasi Laatokall oli tehny venose mieli.  Toisell kerrall tulkii sitte kiire.  Ei ehitty oikeastaa mittää mukkaa ottamaa, muuta ko lykätä karja junnaa ja emäntä ja isäntä peräss sammaa kyytii.
Mie se sitte havahuin karttaa katselemmaa, jotta oisi nähnt, miss se Suome puolell rautatie lähimpänä kulkis merenrantoa.  Semmosess paikass pois hypättäisii, jotta äkkii päästäis kalastammaa ja elantoo hankkimaa.
Sormellaha mie rattaa seurailin ja Kälviän kohallaha se näytti hyväst lähell oleva.  Kevvättalveaha se viel ol ja talosta tallooha meit käytii hyppyyttelemmää.  Vaan piästiinhä sitä ennenpitkää kesänki kynnyksell.
Sit Veikko (Vennamo) Asutushallituksest kävi näyttämää meil paikkaa saarest ja sano, et siitä käy Sie kotoas rakentammaa.  Mie ko sinne sousin sen seitsemä kilometrii ja rantoon nousin, niin itku tuumas piästä.  Nii ol louhikkoo täynnään.  Mie se kävin kivell istumaa ja nyrkkii taskuss puiste-
lemmaa ja ylöspäin huutelemmaa:
-  Mitä Sie Ukko yline Jumala oikein meinaat miun kanssai!?
Mie olin kovast tohkeissain ja kaikenlaist jo uhittelemaskii, mut sit mie lauhuin ja kävin ajattelemmaa, et miehä oon uskovaine.  Miepä katson, mitä hää oikein tahtois tämmösell kulkijall sannoo.  Mie muistin, et miulla on pieni piplia rintataskussain.  Sen aukasin, mistä sattu aukiammaa ja niihä siell sanottii, jotta kivierämaat ja louhikot Hää muuttaapi tasaisiks maiks ja soliseviks vesipuroiks!
Miehä otin sen toesta ja tokasin, jotta:
-  A vot Jumala - Siehä sen tiiät ja mie ruppeen hommeloihi!

Niin rupesi Väinömme Herransa kanssa tosi töihin.  Rakensi talon, väänsi pellot, raatoi omin käsin tien sen seitsemän kilometriä ja väkersi vielä sillankin toistenkin kuljettavaksi.
Kaiken jälkeen Väinö totesi ykskantaan, että:
- Miun täytyy sannoo, et Hää ol täysi oikeass ja miul on olt tääll hyvä olla ja eleä!

Entisen pojankoltiaisen oli tavattoman hyvä olla kovia kokeneen vieressä, jonka "Miksi" oli muuttunut siunaukseksi, ja josta tuoksui jotakin Hänestä, jossa Väinökin oli voinut kaiken, joka oli häntä vahvistanut!